Ajatus oman blogin perustamisesta syntyi oikeastaan pikkuhiljaa näiden kahden kuukauden aikana, kun olen ollut äiti. On tuntunut, että tästä ajasta pitäisi saada kirjoitettua jotain ylös. Niin ikimuistettavaa kuin sen luulisikin olevan, jonkinlaisessa sumussa sitä näköjään elää, kun tuntuu etten muista edes parin kuukauden takaisia asioita vauvan ensihetkistä. En ole koskaan ollut ahkera päiväkirjankirjoittaja ja jopa vauvakirjan täyttäminen on jäänyt enemmän isän kuin äidin harteille. Toivottavasti siis tämä blogi osoittautuisi oikeaksi kanavaksi tämänhetkisten tunteiden ja ajatusten ylöskirjaamiselle!
Poitsu syntyi siis marraskuun lopulla, neljä päivää lasketun ajan jälkeen. Raskausaika oli mennyt ihan mukavasti sen suuremista oireista kärsimättä. Raskausepulis (Googlettamalla löytyy lisätietoa, en viitsi tässä ruveta sen kummemmin avaamaan) ja (kivuttomat) supistukset oikeastaan ainoat "vaivat", alkuajan pahoinvoinnin ja matalan verenpaineen väistyttyä.
Kivuliaat, synnytystä ennakoivat supistukset alkoivat keskiviikkoaamuna, kolme päivää la:n jälkeen. Ensimmäisten n. 12 tunnin ajan supistukset tulivat epäsäännöllisesti ja olivat sen verran lieviä, että pystyin helposti käymään kaupassa, syömään jne. Vasta keskiviikkoiltana supistukset alkoivat säännöllistymään ja olemaan sen verran kipeitä, etten kahden Paracetamolinkaan jälkeen enää voinut kuvitellakaan jääväni nukkumaan, kun illalla kömmin sänkyyn. Totesin parhaaksi jättää mies vielä sänkyyn nukkumaan ja vietin yön olohuoneessa enimmäkseen jumppapallon päällä köllötellen, merkiten kännykkään aina kulloisenkin supistuksen välin. Tuskallisen epäsäännöllisiä olivat koko yön, milloin 5 min., milloin 2 min. ja aamuyöstä pitenivät välillä jopa 20 minuuttiin! Kipu lisääntyi jatkuvasti ja aamuyöllä istuinkin suihkussa jumppapallon päällä, mutta eipä siitäkään siinä vaiheessa enää paljon apua ollut. Soittelin äitiyspolille kuuden maissa aamulla, sieltä sanottiin, että edelleen kannattaisi odotella sitä kahden tunnin/5 minuutin supistusväliä, eipä siinä, kyllähän minä sen tiesin sanomattakin. Jotenkin sitä kai odotti kuulevansa jotain muuta, ihan niinkuin mikään, mitä joku kätilö sanoisi, voisi synnytystä nopeuttaa :)! Yhden ruisleivän voimalla (koko yönä en ollut syönyt mitään) lähdettiin lopulta puolen päivän aikaan sairaalaan "kokeilemaan", josko jotain edistystä olisi tapahtunut, vaikka supistusten väli oli edelleen epäsäännöllinen, silloin sairaalaanmenohetkellä jopa 20min. Voin sanoa, että siinä tutkimushuoneessa, kätilön kanssa seuraavaa supistusta odotellessa, 20 minuuttia tuntui TODELLA pitkältä ajalta. Kyllä se ihmismieli on ihmeellinen -silloin jo tosi kivuliaitten supistustenkin lomassa ehti oikeasti hävettää (!!), että oltiin tultu JO silloin sairaalaan! No, kätilö teki onneksi myös sisätutkimuksen ja kohdunsuu oli auennut 1,5cm, mikä riitti siihen, että saimme jäädä sairaalaan ja siirryimme "odotushuoneeseen", eli omaan huoneeseen, missä oli parisänky. Siellä sain kipulääkkeen pistoksena ja unilääkkeen, mikä ei kylläkään riittänyt unen saamiseen, mutta mahdollisti eräänlaisen horrostilan saavuttamisen supistusten välillä. Kokoajan kivuliaammiksi muuttuvien supistusten lisäksi taustalla painoi valvottu yö, joten rentoutumiselle oli todellakin tilausta.
Kolmen neljän aikaan iltapäivällä kohdunsuu oli kolme senttiä auki ja seuraava vaihe oli edessä. Kätilö kysyi, olisinko vielä kiinnostunut kokeilemaan ammetta (olin aiemmin ilmaissut toiveeni mahdollisimman luonnonmukaisesta synnytyksestä) vai haluaisinko siirtyä suoraan synnytyshuoneeseen ja ottaa avukseni ilokaasun. Siinä vaiheessa supistukset olivat jo niin kivuliaita, että ajatus lämpimässä vedessä lillumisessa ja sen mahdollisesta tuomasta avusta ei enää kiinnostanut ja ilokaasu taas kuulosti jo varsin houkuttelevalta. Vaikka olin koko supistusten ajan keskittynyt parhaani mukaan hengittämään syvään ja rauhallisesti, synnytysregressio, niin kauniilta ja kivalta kun se oli kuulostanutkin, tuntui lipuvan jonnekin saavuttamattomiin ja haaveet luomusynnytyksestä aloin olla vähitellen valmis heittämään romukoppaan..
Ilokaasun ja keinutuolin voimin mentiin aina yhdeksään saakka, jolloin jouduin turvautumaan epiduraaliin kohdunsuun ollessa auki 7cm. Muutaman supistuksen jälkeen kipu alkoi hellittää ja voi, mikä helpotus se olikaan! Olo oli kuin uudestisyntyneellä ja jaksoin jopa jutella kätilöopiskelijankin kanssa niitä näitä!
Ponnistusvaihe kesti lopulta 11 minuuttia ja voin sanoa, että kaiken sen kivun ja säryn, mitä päivän aikana oli kokenut, ne viimeiset minuutit menivät todella kivuttomasti, ehkä epiduraalin vaikutuksesta sekin. Poitsun sain rinnalleni klo 23.11 :).On vaikeaa, oikeastaan mahdotonta kuvailla tunnetta, kun saa vihdoinkin syliinsä olennon, joka on yhdeksän kuukautta asunut mahassani. Vaikka on tuntenut potkut, nähnyt sydänkäyrän ja ultrakuvat sekä kuullut sydämen sykkeen, ei sitä lopulta usko todeksi ennen kuin vauva oli oikeasti siinä!
Imetys, jos sitä aluksi, kun mitään ei edes tunnut rinnasta tulevan, voi siksi kutsua, alkoi hyvin ja vaikka ensimmäiset päivät nännit olivat imemisestä todella arat, Poitsu viihtyi rinnalla hyvin ja tuntui saavan kaiken tarvittavan alusta asti. Paino, joka putosi ensin parisataa grammaa, olikin jo kotiin lähtiessä melkein palannut ennalleen.
Ensimmäinen viikko kotona meni hyvin, vaikkakin melko lailla sumussa. Ei niinkään sen takia, etten olisi saanut nukkua, vaan jotenkin uusi elämäntilanne käänsi elämän päälaelleen. Elämän, joka yli kolmekymppisenä, oli sisältänyt paljon rutiineja ja vielä enemmän vapautta, vaikkemme miehen kanssa mitään mahdottoman aktiivisia menijöitä olleetkaan olleet. Pienen vauvan, joka nukkuu aluksi suurimman osan päivästä ja meidän tapauksessamme on ollut melkoisen rauhallista sorttia, ei suinkaan voi väittää vievän kaiken ajan, varsinkin kun isä oli kotona ensimmäiset kaksi viikkoa. Silti jotenkin kummasti tuntui (ja osittain tuntuu edelleen), ettei ole aikaa muulle kuin vauvalle. Ainakin aluksi silloinkin, kun Poitsu nukkui, oli jatkuvassa "hälytysvalmiudessa", enkä osannut oikein ryhtyä mihinkään, mitä nyt järjestin paikkoja ja tein ruokaa yms.
Poitsu on nukkunut melko hyvin nämä ensimmäiset kuukaudet. Ensimmäinen viikko oli epäsäännöllisin, hän sai unen vasta kolmen aikaan, mutta nukkui kyllä silloinkin sen jälkeen parin tunnin pätkiä. Ekan kuukauden hän nukkui mun kainalossa, mutta itse en kyllä paljon nukkunut, Poitsu oli aina ihan minussa kiinni ja pelkäsin jatkuvasti, että hän ei siinä saisi kunnolla happea. Tuntui myös, että hän hamusi aina rintaa havahtuessaan vähän edes hereille, joten päätimme koittaa nukuttaa hänet pinnasänkyynsä. Yllättävän kivuttomasti onnistuikin tämä siirto ja Poitsu onkin nukkunut sängyssään siitä lähtien. Suunnilleen kuukauden ikäisestä lähtien hän on nukkunut enimmäkseen hyvin - nukkumaan noin klo 22 (alussa myöhemmin, tällä hetkellä lähempänä yhdeksää), ensimmäinen syöttö kolmen-viiden tunnin päästä, seuraavat syötöt noin kahden tunnin välein. Meillä syöttövälit ovat siis olleet alusta asti melko pitkiä, äitiä ovatkin valvottaneet enemmänkin Poitsun pitämät yöääntelyt.. Välillä tämä ääntely on ollut todella äänekästä venyttelyä muistuttavaa ähkimistä, toisinaan taas pieniä itkupyrskähdyksiä ja milloin mitäkin puhinaa. Tätä on ollut välillä koko yön, useammin kuitenkin aamuyöstä. Viime aikoina onglmia on aiheuttanut tutti, jota ollaan käytetty pariviikkoisesta alkaen. Niin ihana nukahtamisapu kuin se onkin, viime aikoina tutti ollut myös aikamoinen riesa. Muutaman päivän ajan illat ovat olleet levottomia, kun tutti lentää suusta tasaisesti muutaman minuutin välein. Milloin Poitsu sylkäisee sen itse pois suusta, milloin sen tekevät kädet, jotka muutenkin viimeisten viikkojen ajan ovat viihtyneet enenevissä määrin suussa, missä niitä lutkutetaan tutin korvikkeena kovin ahkeraan!
Onneksi Poitsu tykkää aamullakin nukkua pitkään, yhdeksään kymmeneen, joten jos yö on sattunut olemaan levoton, voi univelkaa kuroa edes vähän kiinni aamun tunteina. Onneksi päivät ovatkin oman ohjelman mukaan muokattavissa ja vaikka pikkusisarukset ovatkin enemmän kuin toivottuja, pitää ottaa kaikki irti tästä ajasta, kun huollettavia on vain tämä yksi :).
