keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Tribuutti menneille vuosille - pakkasukosta ihmepojaksi

Tänään tasan vuosi sitten siirtyi muuan pienenpieni alkio pakkasesta sulatuksen kautta äidin kohtuun, kiinnittyi siellä onnistuneesti ja jatkoi siellä kehittymistään omaksi ihmepojaksemme <3.

Meidän taival lapsenhankinnan (kylläpäs onkin muuten osuva nimitys tuo "hankinta"..) tiellä alkoi alkukesällä 2008, kun vuosien yhdessäolon, maailmalla reissaamisen, opiskelujen ja työelämän aloittamisen jälkeen koimme olevamme valmiita perheen perustamiseen. Kiertoni oli ollut jo vuosi aikaisemmin lopetetun pillerien käytön jälkeen epäsäännöllisen säännöllinen, joten epäilimmekin, että raskautumiseen voisi kulua tovi. Toki toiveikkuutta oli samantien ilmassa ja muistan vielä ne ensimmäiset kerrat samaisena kesänä, kun odottelin menkkoja alkavaksi. Silloin jo kuvittelin tuntevani jos minkälaisia "oireita", jotka voisivat viitata raskauden alkamiseen.

Äkkiseltään ensimmäisen vuoden yrittämisen ajalta tulee mieleen joulun aika, jolloin siis yrittämistä oli ollut takana puolen vuoden verran. Jouluaattona kuukautiset olivat jo jonkin verran myöhässä ja muistan juoneeni tarkoituksella vain yhden lasin viiniä ruoan kanssa (ja luultavasti hymistelin itsekseni toiveet korkealla). No, eipä tarvinnut odottaa kuin seuraavaan päivään, kun tiputtiin korkealta ja kovaa. Ei tiedetty silloin, että niitä putoamisia olisi tiedossa vielä monta kymmentä..

Vietimme seuraavan keväänä häitämme ja onpahan siltäkin ajalta jokin raskaustoiveisiin liittyvä muisto. Häiden aamuna tein raskaustestin kuukautisten oltua jälleen kerran muutaman päivän myöhässä. Häähumu onneksi lievitti sitä pettymystä! Pian häiden jälkeen hakeuduimmekin lääkärille ja saimme lähetteen lapsettomuustutkimuksiin, jotka aloitettiin seuraavana syksynä.

Tutkimuksissa ei muuten selvinnyt mitään normaalista poikkeavaa, paitsi että ultrassa nousi epäily lievästä endometrioosista, joka puoli vuotta myöhemmin tähystysleikkauksessa varmistui. Silloin poistettiin muutama kiinnike ja muutaman sentin kokoinen endometriooma. Tähystyksessä testattiin myös munanjohtimien aukiolo ja vaikka molemmat olivat ulkoisesti kunnossa, vain toisesta saatin neste kulkeutumaan läpi, toinen siis mahdollisesti tukossa. Tämäkään ei kuitenkaan leikkaavan lääkärin mukaan suoraan selittänyt lapsettomuuttamme, vaikka kaikella maalaisjärjellä sen nyt ajattelisi hyvinkin vaikeuttavan raskautumista!!

Olimme monesti kuulleet sanottavan, että tähystysleikkauksen jälkeen paikat olisivat normaalia "aktiivisemmassa" kunnossa ja niin toiveet olivat normaalia korkeammalla seuraavien kiertojen aikana. Ja, kappas vaan, niin vain kävikin, että toisessa kierrossa tähystyksen jälkeen jokin pieni ihme tapahtui, ja raskaustesti näytti plussaa viikko ennen vappua 2010! Kuukautiset olivat olleet jo toista viikkoa myöhässä, ennen kuin raskaustesti, joita olin ehtinyt tehdä jo useita, näytti haaleaa viivaa. Epäuskoisena tein tietysti testejä plussan jälkeenkin ja viikon päästä ekasta plussasta viiva alkoi jälleen haalentua. Samaan aikaan myös oireet (rintojen arkuus ja pahoinvointi) alkoivat hellittää ja itselläni oli olo, ettei kaikki ollut kunnossa. Soitin neuvolaan sekä äitiyspolille, molemmissa melkein naureskellen tyrmättiin huoleeni viivan haalentumisesta - "kaikki on varmasti ihan kunnossa!". "Äidin"vaistoni olivat kuitenkin oikeassa ja 1-vuotishääpäivänämme alkoi vuoto, ensin vähäisenä, illalla kunnolla. Aamulla menin naistentautien päivystykseen, jossa lääkäri ultraamalla totesi, ettei kohdussa ollut koskaan mitään ollutkaan, vaan alkioparka oli kiinnittynyt munatorveen ja poistunut sieltä nyt omatoimisesti. Kohdunulkoinen raskaus siis ja onni onnettomuudessa, että niin vähällä päästiin, ettei lääkkeitä tai muuta vaadittu.

Pettymys oli suuri. Olimme ehtineet jo niin kovasti iloita raskaudesta ja vaikka "raskaus"aikaa oli ehtinyt kulua vain reilu viikko, ajatukset olivat olleet jo tulevassa, lasketun ajankin olimme jo laskeskelleet, enkä ollut edes murehtinut siitä, että samaan aikaan työnantajani ilmoitti, ettei minulla olisi töitä enää syksyllä (viikko myöhemmin tilanne tosin muuttui niin, että sainkin jatkaa ja samassa työpaikassa olen edelleenkin). Kevät oli muutenkin tosi raskas - menetin kaksi itselleni läheistä ihmistä ja lisäksi saimme seurata läheltä toisen, erittäin läheisen ihmisen raskautta. Niin onnellisia kuin olimmekin hänen puolestaan (tiedostaen, tottakai, ettei hänen onnensa ollut meiltä pois), oli välillä tuskallista nähdä läheltä kasvavaa masua, miettien samalla miltä oma masu kussakin vaiheessa näyttäisi, meillähän olisi ollut vain kuukausi eroa lasketuissa ajoissa.

Ihmismieli on ihmeellinen. Sen olen todennut niiden lukuisien pettymysten jälkeen, kun jotenkin ihmeen kautta jo muutaman päivän päästä kuukautisten alkamisesta pohjamudista on kerta toisensa jälkeen noustu ja viimeistään seuraavan ovulaation jälkeen pieni toivonvire on jo ollut rinnassa. Siinä kuin itselläni fiilikset vaihtelivat lähinnä kierron vaiheen mukaan, miehellä taas tunnelmat nousivat ja laskivat miten sattuu. Siinä missä itse tutkiskelin ja kuuntelin jatkuvasti kehoani, milloin ovulaatio-oireita, milloin varhaisia raskauden merkkejä tunnustellen, mieheni joutui odottelemaan milloin mitäkin tietoa minulta. Kuinka monia kertoja tulinkaan vessasta ilme paljastaen pettymyksen ennenkuin sanaakaan ehdin sanoa..

Kohdunulkoisen raskauden jälkeen edettiin varsinaisiin hoitoihin seuraavana syksynä. Syksyn 2010 ja kevään 2011 aikana tehtiin kolme inseminaatiota - hoitoja, joiden varaan emme alusta alkaenkaan paljonkaan toiveita laskeneet, olihan minulla todettu luonnostaankin normaali ovulaatio ja miehellä oli kaikki kunnossa.

Julkisella puolella näitä hoitoja tehdään kolme kertaa, ennenkuin siirrytään "kunnon" hoitoihin, tietysti jälleen puolen vuoden hoitotakuun puitteissa. Meillä se tarkoitti kesän yli odottelua ja tositoimiin päästiin syyskuussa 2011, jolloin aloitettiin ensimmäinen IVF-hoito. Nenäsumutteiden ja Puregon-piikitysten jälkeen tuloksena oli montakymmentä munasolua, mutta valitettavasti tässä suuri määrä vain kuulemma heikensi niiden laatua ja aiheutti myös hyperstimulaatioriskin. Munasoluja saatiin kerättyä toistakymmentä, mutta lääkäri varoitti heti, että alkiota ei todennäköisesti kuitenkaan muodostuisi näin montaa. Varsinaisena siirtopäivänä, joulukuun alussa, minulla todettiin hyperstimulaatio, mikä tarkoitti sitä, että siirtoa ei pystyttäisi tekemään ja kaiken lisäksi pakkaseenkin oltiin saamassa vain yksi alkio! Näillä uutisilla alkanut viikonloppu oli kaikkea muuta kuin jouluntuoksuinen. Onneksi maanantaihin mennessä kolme muutakin alkiota oli jatkanut kehittymistään ja pakkaseen saatiin kaksi paria.

Pitkäksi venyneen välikierron ja tuskaisen odottelun jälkeen tositoimiin päästiin helmikuussa 2012. Lapin reissun aikana pääsin testaamaan ovulaatiota ja sainkin plussan heti ensimmäisenä testipäivänä ja siirtopäiväksi suunniteltiin reissun jälkeistä maanantaita. Viikonloppu siinä taas jännitettiin, miten sulatuksessa käy ja maanantaina työpäivän jo alettua sain vihdoin tiedon, että siirto päästäisiin tekemään iltapäivällä. Silloin en vielä tiennyt, että vain yksi, urhea alkio oli selvinnyt sulatuksesta!

Alkionsiirto oli nopea ja kivuton toimenpide. Lääkäri kysyi vielä lopuksi, miten tahtoisimme edetä siinä tapauksessa, että raskaus ei tästä alkaisi ja vaikka hoitorumban uudelleen aloittaminen ei houkuttelevalta ajatukselta tuntunutkaan, oli meille itsestäänselvää, että aloittaisimme uudet hoidot samantien.

Siirron jälkeiset päivät elelimme vielä suht normaalia elämää, mutta viikon päästä alkoi taas tuo tuttuakin tutumpi "itsetutkiskelu". Joitain oireiksi (vajaan neljän vuoden aikana KAIKKI mahdolliset raskauden esioireet oli googlattu ties kuinka monta kertaa) luettavia tuntemuksia alkoikin tulla jo viikon päästä alkionsiirrosta. Öisin oli omituisen huono olo, muutamana päivänä tuntui voimakasta nipistely vatsassa jne.

Muistan elävästi sen keskiviikkoillan, viikko ja kaksi päivää siirrosta. Olin kuin tulisilla hiilillä näiden oireiden alettua ja sain taivuteltua mieheni mukaan kävelylenkille läheiselle Ärrälle ostamaan raskaustestiä. Tiesimme toki, että näin varhain siinä tuskin mitään näkyisi, vaikka alkio olisikin kiinnittynyt! No, tein testin ja odotimme sen vaatimat viisi minuuttia. Ei mitään. Mies meni tietokoneelle tekemään omia juttujansa ja minä vielä jäin tarkistelemaan tilannetta kirkasta valoa vasten. Kuinkas ollakaan huomasinkin tuijottavani haalean haaleata viivaa. Mies oli sitä mieltä, että niin haalea viiva ei kertonut vielä mitään, mutta minä, kaikkien niiden negatiivisten raskaustestien tuomalla asiantuntijuudella tiesin, ettei haaleatakaan viivaa tule, jos siellä ei jotain ole! Mieleen on painunut siitä illasta vielä hetki, kun katsoin jotain hömppädokumenttia Williamista ja Katesta ja tein samalla kahvakuulatreeniä olohuoneen lattialla, kuitenkin hieman varovaisemmin kuin yleensä :).

"Varman" testituloksen saimme vasta perjantaiaamuna, jolloin tällä kertaa apteekista ostetun testin viiva näytti sen verran vahvaa plussaa, että miehenikin suostui jo uskomaan sen, mistä itse  vakuutuin jo aikaisemmin. Maanantaina, kaksi viikkoa alkionsiirron jälkeen, verikoe vielä vahvisti tiedon, hcg oli jotain 900 luokkaa!

Testin jälkeiset viikot, aina sinne 12-viikolle asti kuluivat tuskaisen hitaasti. Olo oli varovaisen onnellinen, itse muistan sen ajan sumuisana, pahoinvoinnin sävyttämänä ajanjaksona. Onneksi oireet olivat koko ajan voimakkaina mukana, mieli teki vain roskaruokaa, salaattia, rahkaa ja kahvia ei ollenkaan. Muutamassa viikossa mahakin turposi sen verran, että jo noin kahdeksannella viikolla normaalit farkkuni kiristivät jo tuskaisen paljon!

Varhaisultrassa (8-viikolla) todetun sydämen sykkeen jälkeen mieli oli jo vähän levollisempi ja pikkuhiljaa annoimme itsemme nauttia tästä ihmeestämme. Täytyy kuitenkin sanoa, että vasta rakenneultran jälkeen heinäkuussa, olo oli kohtalaisen varma. Odotusajaksihan raskautta kutsutaan, eikä turhaan. Ainakin ensimmäiset 12 viikkoa odottajan aika on tooodella pitkä!

Kaikkea hyvää kannattaa odottaa. Me saimme kuin saimmekin oman ihmepoikamme, yli neljän vuoden odotuksen jälkeen, ja näin kolme kuukautta Poitsun tunteneena voin todeta, että hän jos kuka oli jokaisen päivän, viikon, kuukauden ja vuoden odotuksen arvoinen <3!!!


Ps. Tilannetiedotuksena vielä, viime yöt ovat olleet todella vaihtelevia. Siinä missä toissayö oli todella rauhallinen, kaksi syöttöä, muutama tutin laittaminen, viime työ taas todella levoton, päätä viskeltiin taas oikein urakalla! Eilen Poitsu tosin sai ensimmäiset rokotteensakin, mutta muuten ei ole mitään oireita näkynyt, hyväntuulisena heräsi kuten aina muutenkin :).

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ihmepojan normipäivä

Poitsu täytti tällä viikolla kolme kuukautta ja sen kunniaksi voisi hieman kurkistaa ihmepojan normipäivään.

Aamu alkaa kutakuinkin tarkalleen kello kahdeksan. Yleensä tässä vaiheessa Poitsu nukkuu tiukasti äidin kainalossa, jonne on päätynyt aamuyön tai viimeistään aamun ensimmäisen syöttökerran jälkeen. Heräämisen ensimerkki on itkua muistuttava vaikerrus, mikä alkaa silmien vielä ollessa kiinni. Tässä vaiheessa äiti avaa unipussin ja kapalon, mitä välittömästi seuraa ah niin valloittavan näköinen venyttelytuokio. Heti, kun kädet ovat vapautuneet "pakkopaidasta", lennähtävät ne ilmaan ja pään yläpuolelle ja samalla koko vartalo heiluu ja hytkyy venytyksen voimasta :). Tämän yhteydessä Poitsu killittää jo silmät auki ja näillä hetkillä kääntyy suupieletkin päivän ensimmäiseen hymyyn, viimeistään silloin, kun hän kohdistaa katseensa äidin tai isän kasvoihin.

Sängyssä köllötellään jonkin aikaa, Poitsu juttelee, minkä ehtii ja äiti heräilee myös pikkuhiljaa uuteen aamuun, enemmän tai vähemmän väsyneenä. Sängystä noustuamme ovat ensimmäisenä vuorossa aamutoimet. Ensimmäisenä pyllypesu, jota seuraa aina kylpyhuoneen peiliin katsominen, mikä onkin Poitsun mielipuuhaa -virnistyksen saa aikaan sekä vanhemman että oman naamavärkin näkeminen peilistä! Kasvojen ja korvientausten pesun jälkeen pukeudutaan, pisteenä iin päällä vielä kuolalappu, joka on nykyään päätyy usein suuhun, niinkuin kaikki muukin käsiin tarttuva. 

Poitsu saa seurata aamupalan valmistusta sitteristä käsin ja kärsivällisyys kestääkin yleensä juuri sen aikaa, kun leipien, smoothien ja kahvin valmistamiseen menee. Äitinsä/vanhempiensa syödessä aamupalaa ja lukiessa Hesaria Poitsu makaa rennosti ruokapöydällä oman fleece-huopansa päällä, viihdykkeenään ruokapöydän lamppuun kiinnitetty mobile :). Aamupalan päätteeksi saa Poitsukin osansa ja sen jälkeen hän onkin yleensä jo kypsä päivän ensimmäisille -ja pisimmille- päikkäreille ulkona. Tätä nykyä unta riittää 2-4 tunniksi. Tässä vaiheessa usein myös lähdemme liikenteeseen ja Poitsu nukkuukin yleensä autuaasti bussissa, autossa ja ostoskeskuksissa.

Päikkäreiltä herättyään loppupäivä noudattaa yleensä aika samanlaista kaavaa: syödään, ollaan sylissä, lauletaan lastenlauluja, jutellaan, istutaan sitterissä, maataan leikkimatolla ja nukutaan pikkupäikkäreitä. Poitsu herää aina päikkäreiltä hyväntuulisena, hymy on kasvoilla heti kun silmät on saatu auki :). Sylissä Poitsu ei enää suostu istumaan rauhassa, vaan häntä on hytkytettävä, lennätettävä ja ylipäätänsä asentoa on vaihdettava tasaisin väliajoin. Sitterissä tai leikkimatolla Poitsu viihtyy hetken aikaa, välillä hän muistaa "narista" kohtaloaan, vaikka toisinaan näyttää ihan hyvin yksikseenkin viihtyvän. Jossain vaiheessa hermot menee täysin ja sitten alkaakin kovempi metakka vain syli kelpaa silloin.

Viimeiset päikkärit Poitsu nukkuu 19-20 aikaan yleensä vaunulenkillä ulkona, kun lenkitetään samalla koira. Tämän jälkeen alkaakin lähtölaskenta yöunia kohti. Iltatoimet aloitetaan joustavasti 21 aikaan, ensimmäisenä lähtevät housut ja vaippa, mikä yleensä riittää hetkeksi tyynnyttämään tässä vaiheessa jo hieman kätyisen pojan.

Iltatoimia seuraa iltasyöttö, jonka päätteeksi Poitsu onkin jo melkein unten mailla. Ollaan kuitenkin pyritty siihen, että poika on hereillä, kun laitetaan hänet nukkumaan omaan sänkyynsä. Yleensä hän herääkin puklauttaessa.
Hyvänyöntoivotusten saattelemana Poitsu lasketaan sänkyyn, ja pääsääntöisesti hän onkin nukahtanut melko helposti näin. Normaalisti tuttia joutuukin vain muutaman kerran laittamaan takaisin suuhun. Joinain iltoina Poitsu kuitenkin vetää kunnon iltahuudot ennen nukahtamistaan ja silloin nukahtamista ennen saan nostaa häntä ees taas sängystä syliin.

 Ps. Viime yöt ovat taas olleet levottomia. Syöttöjä ei niinkään usein, noin 2-3 kertaa yössä, mutta se entuudestaan tuttu pään viskely - tutin tiputtaminen -kuvio toistuu useita kertoja yössä. Välillä tätä toistuu tunnin kahden ajan putkeen, niin etten ehdi välissä edes nukahtaa, välillä taas ehdin juuri nukahtaa, kun taas jo kuuluu vierestä liikehdintää ja pientä vaikerrusta.. Viime yönä nukuin ensimmäiseen syöttöön asti (n.4h) eri huoneessa. Jo tuo neljän tunnin yhtäjaksoinen uni auttoi tosi paljon, ja vaikka loppuyö olikin melko levoton, en ole tänään ollut väsynyt! Toisinaan nukun myös aamulla yksin pidempään, kun mies ottaa Poitsun aamulla.

Pps. Poitsu kääntyi tällä viikolla ensimmäisen kerran vatsalta selälleen! Nyt on tehnyt sen jo useamman kerran :).

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

I saved the world today - itsekkään maailmanparantajan ajatuksia

Jos olisin joskus osallistunut missikisoihin ja minulta olisi kysytty, miten haluaisin parantaa maailmaa, en olisi sanonut toivovani tuoda maailmaan rauhan. Olisin ilmaissut huoleni ilmastonmuutoksesta, luonnon monimuotoisuuden tuhoutumisesta ja ihmisten, ennen kaikkea päättäjien, välinpitämättömyydestä. Mutta -yhtä naiiveilta ja yksinkertaisilta kuin missienkin suusta kuultuna - nämä huolet, niin yleviä ja trendikkäitä kuin ovatkin, unohtuvat autuaasti arjessa, kunnes taas jokin asia palauttaa maailmanparantamishaaveet mieleen ja hetken jaksan taas kierrättää ja lajitella vähän ahkerammin.

Eilen tämä jokin asia oli video, jonka ystävä jakoi Facebookissa ja jaan sen tässä nyt eteenpäin:
A video shot 2000km from the nearest coastline

Kyllä tuli tälle maailmanparantajalle taas ahdistunut olo. Ennen kaikkea siksi, että sitä tuntee olonsa niin avuttomaksi. Mitä OIKEASTI voi tehdä, ettei minun sijastani Poitsu jaa tällaisia, tai vielä todennäköisesti paljon pahempia videoita sosiaalisessa mediassa 30 vuoden päästä? Vai kuvataanko silloin video samaiselta saarelta, missä ei enää elä yksikään lintu tai muu elävä olento?

Oikeastaan tämä murehtiminen, ainakin minun suustani, on pitkälti tekopyhyyttä. Okei, kierrätän toki metallit, lasin ja pahvit. Joo, lajittelen biojätteen. Ei, en koskaan heitä roskia luontoon. Kyllä, yritän ostaa vain sen verran ruokaa, mitä ehdimme syödä ennen sen pilaantumista. Toki, irroitan aina laturin pistorasiasta lataamisen jälkeen. Jep, sammutan valot huoneista, joissa en ole. Myönnetään, olen joskus äänestänyt Vihreitä ihan niiden (kyseenalaisen) vihreyden vuoksi.

Mutta oikeasti, mitä tämä kaikki enää merkitsee sen jälkeen, kun..
.. en haasta lähipiirini ihmisiä kierrättämään ja lajittelemaan, koska en jaksa kuunnella kuittailua viherpiipertämisestä tai väitellä siitä, kuink jokainen voi omilla teoillaan vaikuttaa.
.. riemusta kiljuen olen valmis ostamaan lennon minne tahansa, jos vain taloudellinen tilanne antaa myöden. Mitä kauemmas, sen parempi!
.. lyhyemmätkin matkat kotimaassa taitan nykyään mieluummin lentäen, onhan se niin aikaa säästävää ja halpaakin!
.. menen autolla puolen kilometrin matkan lähikauppaan, kun kävellen tai pyörälle veisi ainakin 5 minuuttia kauemmin.
.. ostan suomalaisessa kasvihuoneessa tai 10 000 km päässä kasvatettuja hedelmiä ja vihanneksia. Eihän nyt kukaan koko talvea pärjää pelkillä sesongin vihanneksilla, kuten kaalilla ja lantulla!
.. haaveilen kyllä ostavani yksinomaan luomu- ja lähiruokaa, mutta joudun taloudellisiin syihin vedoten luopumaan näistä haaveista.
.. tilaan halvinta sähköä vihreän sähkön sijaan, jälleen taloudellisiin syihin vedoten. Onneksi mies tekee meillä sähkötilaukset, niin voin suoraan kysyttäessä vedota siihen, etten tiedä, mitä sähköä meille tulee.
.. saunon lähestulkoon joka päivä, onhan se suomalainen perinne ja täällä pohjolassa täysin ymmärrettävää.
.. voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin, kun tuo maailmanparantajalista taas jäi säälittävän lyhyeksi.

Äitinä haluan kasvattaa poikani ympäristötietoiseksi ihmiseksi, joka osaa arvostaa luontoa, eläimiä ja suomalaista ilmastoa. Toivoisin, että pojastani tulisi äitiään uskottavampi luonnonystävä, jonka maailmanparannuslista on minun listaani paljon pidempi.

Lopuksi toinen ajatuksia herättävä kolumni Hesarista:
Ehkä tiesin, ehkä en

Olen todella ylpeä, jos poikani nuorena aikuisena osaa haastaa minut kolumnin teinin tavoin. Tarkoittaa siis sitä, että minulla on noin 15 vuotta aikaa joko parantaa tapani, tai ainakin keksiä vakuuttavat perustelut vastuuttomalle toiminnalleni..

maanantai 18. helmikuuta 2013

Neuvolantäti valvoo - ja muita tunnelmia arjesta

Viimeisen levottomiin öihin liittyvään postauksen jälkeen yöt ovat taas sujuneet rauhallisemmin. Sitä pään viskelyä ja tutin pudottamista ei ole ollut oikeastaan ollenkaan ja näin ollen ei ole tarvinnut yön mittaan enää torkahdella käsi pinnojen välistä roikkuen. Mikä lie kausi sekin sitten oli.
Viimeisen viikon aikana yösyötöt ovat kuitenkin taas tihentyneet, joten olisiko kyseessä jokin kolmen kuukauden kasvupyrähdys, kun tuntuu, että myös päiväsaikaan ruoka maittaa Poitsulle useammin. Saa nähdä, mitä neuvolan puntari reilun viikon päästä näyttää!

Kyllä sillä neuvolakäynnillä ja niillä käyrillä on jotenkin tosi (aivan liian) suuri merkitys, ihan niinkuin se käyrä kertoisi paremmin, miten poikani voi ja kehittyy, kuin se, mitä itse näen ja koen! Tuntuu joskus myös siltä, että terveydenhoitajat haluavat ennen kaikkea saada käyrät kohdilleen. Tällaisen kuvan sain ainakin itse, kun sf-mittoja otettiin ja ne oli joskus ihan "väärillä" käyrillä. Sitten haettiin jo toinenkin terkkari paikalle ja mietittiin, miten sen mitan saisi otettua niin, että käyrä olisi taas kohdillaan..

Myös terveydenhoitajalla on suuri valta, ainakin näin ensimmäisen lapsen äitiin. Meillä terkkari määräsi viikon ikäiselle Poitsulle kahden tunnin syöttövälit, kun Poitsun paino oli noussut niin paljon ensimmäisen viikon aikana! Vasta kuusiviikkoisneuvolalääkärillä tuli muutos tähän, kun neuvolalääkäri pöyristyneenä tästä minun saamastani ohjeesta käski ehdottomasti palata takaisin lapsentahtiseen imetykseen. Silloin olikin muuten tullut tähän mennessä ainoa notkahdus painokäyrälle.. Muuten kyllä pidän kovasti terkkaristamme, mutta on se vaan niin, että oma (maalais)järki on tässäkin pidettävä mukana, eikä ainakaan vain yhden ihmisen mielipidettä pidä liiaksi kuunnella. Monet asiat, joita neuvolakäynneillä puidaan ovat sellaisia, joita helposti sävyttää terveydenhoitajan oma mielipide ja "koulukunta", esimerkkinä vaikkapa perhepedissa vs. pinnasängyssä nukkuminen.

Poitsulla on ollut tällä viikolla ensimmäinen flunssa. Onneksi ainakin toistaiseksi kyllä tosi lievä, mutta sen verran on nenä ollut tukkoinen, että olemme laittaneet merisuolavesisuihketta 3-4 kertaa päivässä. Se suihke on ollut meillä käytössä muutenkin, koska Poitsulla oli erityisesti ihan pienenä öisin tosi rohiseva hengitys.

Meillä on ollut pari viikkoa kirjastosta lainassa kaksi laulukirjaa, joissa on aivan ihania lastenlauluja. Ollaan kovasti etsitty kirjakaupoista lastenlaulukirjoja, joissa olisi niitä perinteisiä lastenlauluja, joita mekin ollaan pienenä totuttu kuulemaan ja laulamaan. Itse kun en osaa soittaa ja laulaa nuoteista ei uusien laulujen opettelu niin vaan onnistu ja jotenkin muutenkin sitä kaipasi sellaisia lauluja, jotka tuntuvat jo valmiiksi tutuilta. Unilauluna meillä on ollut jo masuaikana Levolle lasken Luojani, joka itselleni lausuttiin pienenä iltarukouksena, miehelle taas aina laulettiin ja nyt ollaan jatkettu tätä perinnettä, vaikka ei sen uskonnollisempia ollakaan.

Näistä kirjaston laulukirjoista löytyy juuri ne tärkeimmät, mm. Saku Sammakko, Rati riti rallaa, Vaarilla on saari, Ihme ja kumma, Päivänsäde ja menninkäinen, Peipon pesä, Ihahaa... Molemmat ovat Fazerin tuotantoa, toinen nimeltään "Ihme ja kumma", toinen "Piiri pieni pyörii". Ensimmäisen noista voi ostaa Fazerin verkkokaupasta, jee! Miten voikin muuten olla, että jo näin pieni jaksaa kuunnella hyvän tovin noita lauluja ja millä mielenkiinnolla :)!Naureskelin itsekseni eilen juoksulenkillä, kun päässä soi "Jos sun lysti on..". Näin ne listahitit ovat vaihtuneet lastenlauluiksi ;). 

Voi tätä vauva-arkea -tuntuu, että paranee vain koko ajan!

lauantai 16. helmikuuta 2013

Imetys - onnenhetkiä ja hammastenkiristystä

Imetys on ollut yksi niistä monista asioista, joista minulla oli ennen synnytystä aika lailla erilainen ennakkokuva. Päinvastoin kuin hyvä ystäväni, joka on sanonut inhoavansa ajatusta imettämisestä, olen aina ajatellut imettämisen lähestulkoon hurmostilaa muistuttavana toimintana, joka tuntuu aina mielettömän hyvältä. Etukäteen myös hieman stressasin sitä, tuleeko imetys onnistumaan, tuleeko maitoa tarpeeksi, löytääkö vauva oikean imetysotteen jne. Nämä huolet väistyivät nopeasti synnytyksen jälkeen, kun imetys alkoi varsin mallikkaasti.
Imetyksessä, eli toiminnassa, jota harjoitan tällä hetkellä useammin kuin mitään muuta päivän aikana, on kuitenkin ehdottomasti niin hyvät kuin jos ei nyt huonot, niin ainakin epämukavatkin puolensa. Seuraavassa listaa plussista ja miinuksista :).

- Maitoa joka paikassa. Imetyksen jäljiltä maitoa on niin vaatteissa, rintaliiveissä, sohvassa/lakanoissa kuin käsissäkin. Poitsukin tykkää välillä oikein hieroa kasvojansa rintaani vasten, jolloin koko kasvot ovat maidon "kuorruttamina".
- Liivinsuojat. Tietenkin tarpeellisia ja toimivia, eli oikeastaan kuuluvat plussalistaan, mutta aivan liian usein unohtuvat laittaa pukiessa rintsikoiden alle, ja muistuvat mieleen vasta, kun on jo imettämässä ja huomaa toisen rinnan valuvan maitoa.. Siinä ei sitten enää auta muu, kuin etsiä siltä alueelta, mihin ylettyy jotain, millä voi tilkitä vuodon, oli se sitten nenäliina, harso tai vaikka jokin vaatekappale. Tähän kohtaan on aivan pakko kirjata eräs nolo tilanne alusvaateliikkeessä. Olin noin kuukausi synnytyksen jälkeen ostamassa imetysliivejä ja kokeilin yhtä sovituskopissa. Liikkeessä on tapana, että myyjä tulee kopille antamaan neuvoja oikean koon löytämiseksi. No, olin saanut liivit päälle ja myyjän kanssa olimme juuri todenneet, että ne olivat liian pienet, kun toisesta rinnasta alkoi tulla ihan kunnolla maitoa, joka tietysti valui ihan rintsikoiden läpi asti! Eipä siinä auttanut kuin pyytää anteeksi! Myyjä ei ainakaan ulospäin näyttänyt kovin järkyttyneeltä, vaikka oli paljon minua nuorempi, eikä varmaan ollut näitä imetyksen iloja itse kokenut.
- Rintaraivarit. Aina välillä syöminen -ainakaan tästä nimenomaisesta rinnasta, kiinnosta. Silloin viskotaan päätä, itketään ja potkitaan. Tätä ei tarvitse kauan tehdä, kun äitillä on jo hermot riekaleina ja tekisi mieli turvautua pulloon (siis tuttipulloon ;)).
- Yksipuolinen vaatetus. Onpa jäänyt monen vaatekappaleen kulutus vähälle viime aikoina ihan sen vuoksi, ettei sitä niin vain kuorita päältä pois imettäessä. Ainakin julkisille paikoille mentäessä tulee mietittyä tarkkaan, miten imetys onnistuu se paita tms. päällä, ettei ihan kaikki näy tai ettei tarvitse nostaa paitaa ylös paljastaen samalla pömpöttävän vatsankin.
- Sosiaaliset tilanteet. Jotkut tuntuvat selvästi vaivaantuvan, kun seurassa alkaa imettämään (lähinnä koskee tietysti miehiä) ja monesti on tullut sellainen olo, että on parempi poistua paikalta jonnekin muuallle imettämään. Tokihan se on ihan oma päätös, antaako tämän häiritä!
- Yövalvomiset. Niin kauan kun imetän, ei kukaan muu voi öitä valvoa puolestani. No, tokihan voisin pumpata tuttipullot täyteen ja antaa isän syöttää Poitsu puolestani, mutta a) en ole niin paljon jaksanut/viitsinyt lypsää ja b) ajatus siitä, kuinka täynnä rinnat olisivat aamuun mennessä, ei liiemmin houkuta.
- Mitä rinnoista jää.. Jää nähtäväksi. Tähän mennessä on raskausarpien, joita vatsanalueella säästyin, määrä lisääntynyt, eikä jatkuva venyminen ja kiskominen varmaankaan tilannetta jatkossakaan paranna.

+ Läheisyys. Mikä sen ihanampaa, kuin se, että saa viettää laatuaikaa Poitsun kanssa säännöllisin väliajoin, vuorokauden ympäri :).
+ Korvaamattomuuden tunne. On siinä vain jotain ihmeellistä, että voi olla omalle lapselle täysimetyksen ajan se tärkein ja korvaamattomin asia.
+ Ääntelyt ja katseet. Se ääni, kun vauva tuhisee rinnalla. Se katse, kun vauva killittää ihanilla silmillään samalla innokkaasti imiessään.. huoh.
+ Pakokeino, rauhoittumisen mahdollisuus. Joskus on vain ihanaa vetäytyä vauvan kanssa kahdestaan syömään esim. kylässä ollessamme tai kun kestittää vieraita.
+ Rentoutuminen. Erityisesti imettäessä sängyllä maaten rentoutuu itsekin. Tämä asento onkin suosikkini.
+ Tietoisuus siitä, että imetys ja rintamaito ovat ehdottomasti hyväksi vauvalle. Tärkein plussapuoli, joka kumoaa kaikki yllämainitut miinuspuolet ja kruunaa plussalistan. Imetys ja sen onnistuminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys ja senkin vuoksi olen onnellinen jokaisesta päivästä, jolloin se meillä sujuu ja maitoa tulee. Pidän sitä kunniatehtävänäni, joka yksittäisenä asiana on eniten tehnyt minusta äidin.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Levottomia öitä/luovia ajatuksia

Levottomat yöt jatkuvat.. Vaikka viime postaukseni lopussa päädyin siihen, että on varmaan turhaa etsiä syitä öiden levottomuuteen ja keinoja niiden parantamiseen, edelleenkin joka yö tai viimeistään aamulla mietin pääni puhkin, miten seuraavana yönä voisin toimia toisin. Edelleenkään ei ole selvinnyt, onko Poitsu hereillä, kun levottomuudet alkavat, sen olen kuitenkin huomannut, ettei hän ainakaan vielä ole onnistunut itseään ilman tuttia rauhoittamaan. Päinvastoin, jos viivyttelen tutin antamisen kanssa, ähinä voimistuu vaikerrukseksi ja siitä itkuksi. Näyttää myös siltä, että Poitsu herää viimeistään silloin, kun äityy oikein itkemään, joten ei kai sekään ole kannattavaa?! Voihan toki olla, että pikkuhiljaa itkukohtauksia ei enää tulisi, jos hän onnistuisi itsensä jo ähinävaiheessa rauhoittamaan, mutta niin pitkälle en ole "unikoulussa" päässyt.

Viime yönä jätin Poitsun nukkumaan viereeni jo kolmelta syötön jälkeen ja myönnettäköön, siinä hän nukkui kuin enkeli aina kahdeksaan saakka, yhdellä syötöllä. Tässäkin oli taas analyysin paikka - onko läheisyys se autuaaksi tekevä asia vaiko kenties kylkiasento, mihin Poitsu yleensä jämähtää tissi suussaan. Ajattelin kokeilla kyljellään nukuttamista ensi yönä, laittamalla tyynyn vatsaa vasten niin, ettei pelkoa mahalleen kääntymisestä olisi.

Ihme kyllä, lyhyemmät yöunet eivät ainakaan vielä ole kauheasti tuntuneet päivällä (nyt kun näin sanon, olen varmaan rättiväsynyt huomenna), ilmeisesti imetyksestä saa joitain hormoneja, jotka auttavat jaksamaan, sillä entisessä elämässä jo alle 8 tunnin unet tuntuivat seuraavana päivänä..

Päiväunet ovat myös askarruttaneet mieltä, ne ovat nimittäin tosi epäsäännölliset. Aamulla Poitsu nukahtaa 1-2 tunnin päästä heräämisestä pikkupäikkäreille ja sitten keskipäivällä on pidemmät unet ulkona, jos kotona ollaan. Ne unet voivatkin sitten kestää 1-4 tuntia! Iltapäivällä/illalla nukutaankin sitten lyhyitä päikkäreitä n. puoli tuntia, paitsi jos ulkoillaan, jolloin päikkärit kestävät yleensä lenkin ajan. Tuntuu, että monella päikkäreitä nukutaan kovin säännöllisesti, mistäköhän meillä kenkä puristaa..?

Otsikon luovat ajatukset viittaavat lähinnä aamupäiviin, jolloin koen olevani energisimmilläni ja saan kaikenlaisia päähänpistoja, mitä voisin äitiysloman/hoitovapaan aikana tehdä. Yksi varmimmista suunnitelmista on hakea yliopistoon erillisinä opintoina suorittamaan sivuaineeni syventävät opinnot, jotka aikoinaan jäi tekemättä. Lisäksi olen pohtinut erilaisia keinoja ylläpitää kosketusta työhöni, esimerkiksi keikkaluontoisia hommia tehden. Kävipä mielessäni myös jollekin työväenopiston kurssille osallistuminen ;). Tämä ei suinkaan tarjoita, että kaipailisin jo takaisin työelämään, päinvastoin, tuntuu suorastaan vapauttavalta, ettei ole omaan työhönsä sidottu, vaan voi ottaa askeleen taaksepäin ja miettiä muita vaihtoehtoja. Olen lisäksi jo nyt huomannut, että kaipaan jonkinlaista rytmiä elämään. Tähän riittää edes yksi ohjelma (kodinulkopuolinen) päivässä. Niin ihanaa ja moneen asiaan mahdollistavaa kuin Miehen pitkät vapaat ovatkin, voi liian pitkä yhdessä kotona vietetty aika saada seinät kaatumaan päälle.

Voisin kyllä aivan mieluusti viettää enemmän aikaa vaikkapa shoppaillessa, nyt kun Poitsukin vielä vaunuissa viihtyy, mutta niin se vain on, että äitiyslomalaisen korvaus ei ihan siihen riitä!

Kyllä tämä äitiys on tuonut elämään paljon sellaisia juttuja, joita en olisi etukäteen osannut aavistaakaan - siis ihan tuon valloittavan pikkumiehen lisäksikin! Tuntuu, että olen itsestänikin oppinut paljon uutta ja huomannut myös, kuinka paljon sitä olisikaan vielä hyvä kehittyä, niin äitinä, vaimona kuin omana itsenänikin.

Tällaisin ajatuksin tällä kertaa. Poitsu nukahti hetki sitten ja nyt pitäisi kiirehtiä suihkuun, ennenkuin pinnasängyssä taas herätään. Huomenna olisi tarkoitus käydä moikkaamassa työkavereita, raskaan työn raatajia ;).

perjantai 8. helmikuuta 2013

Tutti to the rescue - öitä käsi pinnojen välissä

Noh - tulipa kehuttua noita öitä vähän turhan aikaisin.. Eipä sillä, ei niissä sen suurempia ongelmia ole ollut, syöttöjä edelleen 2-3 ja niiden välissä Poitsu nukkuu kyllä, mutta näiden välissä on (aamua kohti enenevissä määrin) jotain ihmeellistä kitinää, johon auttaa vain tutin saaminen takaisin suuhun. Eihän siinä mitään, jos sen tutin sitten kurottaisi kerran laittamaan takaisin, mutta kun tuttipa putoaa samantien ja kitinä alkaa uudestaan. Tätä jatkuu sitten X kertaa, kunnes Poitsu nukahtaa (jos nyt on hereillä ollutkaan) uudestaan. Hämärän peitossa on siis edelleen, tapahtuuko tämä kitinä Poitsun ollessa unessa (ehkäpä vain jokin kevyempi unen vaihe??) vai herääkö hän välillä. Silmät ovat joka tapauksessa aina kiinni. Onneksi unenlahjoja on sen verran, tai liekö ennemminkin univelkoja, että uni tulee itselleni sitä mukaa, kun saan uudestaan pään tyynyyn. Yleinen "tyyli" on se, että makaan kyljelläni pinnasänkyyn päin, käsi pinnojen välissä retkottaen, niin että olen salamana valmis laittamaan tutin takaisin, kun kitinä alkaa..

Jaa,a, onkohan sekään paras ratkaisu, että tutin aina tunkee samantien suuhun vai pitäisiköhän odottaa hetki, jos Poitsu rauhoittuisi muutenkin. Yön pimeinä tunteina kitisemisen kuunteleminen ei ole vain vielä tuntunut parhaalta vaihtoehdolta, vaikka se päiväsaikaan aina mielessä käykin. Radikaaleimmissa ajatuksissani olen miettinyt tutin jättämistä kokonaan pois, mutta ne ajatukset olen hylännyt aina silloin, kun nukkumaanmenon aika on koittanut -kyllä se niin paljon vain helpottaa nukahtamista!

Kokeilinpas tässä yksi ilta täsmäsyöttöäkin. Poitsu oli nukahtanut yhdeksän aikoihin ja olin kerrankin ajatellut valvoa vähän pidempään, niinkin hurjan myöhään kuin yhteentoista! Täsmäsyötön ideahan on se, että imettää vauvan, joka on mennyt jo aiemmin nukkumaan, juuri ennenkuin itse menee sänkyyn. Nooh, mennessämme sitten nukkumaan otin Poitsun rinnalleni, mutta ihan turhaan. Hän ei havahtunut mihinkään, ei vaikka työnsin tissiä suuhun ja herutin jopa vähän maitoakin houkutukseksi! Se siitä täsmäsyötöstä, taidanpa mennä kiltisti nukkumaan mahdollisimman pian Poitsun jälkeen ja varmistaa näin mahdollisimman pitkät unet itsellenikin. Alkuyöhän meillä on aina parasta nukkumisaikaa, jolloin Poitsu yleensä nukkuu rauhallisimmin ja syöttöjen välilläkin 3-5 tuntia.

Kaiken tämän kirjoitettuani täytyy kuitenkin miettiä, onko mitään järkeä yrittää keksiä keinoja öiden rauhoittamiseen. Ainahan sanotaan, ettei näin pienellä ole vielä kunnon yörytmiä, eikä näille yökitinöillekään varmaan mitään selitystä löydy, saati sitten poppakonsteja niiden lopettamiseen. Kun on koko aikuisikänsä ollut vastuussa vain omista tekemisistään ja tottunut tietämään, miksi asiat ovat niinkuin ovat ja miten niihin voi vaikuttaa, vaatii aikansa, ennenkuin sopeutuu elämään, missä niin moni asia EI ole hallittavissa. Itse olen ollut monessa asiassa melkoisen kaavoihin kangistunut ja tiettyihin rutiineihin tottunut. Ehkäpä tämä aika on siinäkin mielessä opettavaista, monessa asiassa täytyy vain niin sanotusti go with the flow!

maanantai 4. helmikuuta 2013

Unihiekkaa etsimässä -vielä ei ole tarvinnut kaukaa etsiä!

Unihiekkaa etsimässä on itse asiassa sen ainoan kasvatusoppaan nimi, jota olen tähän mennessä lukenut. Siinä oli ihan hyödylliseltä tuntuvaa tietoa vastasyntyneen unirytmistä ja vinkkejä, miten jo ihan pienestä pitäen voi vauvalle luoda vuorokausirytmiä. Niistä ollaan erityisen tarkkaan noudatettu esim. iltarutiineja, joihin meillä kuuluu iltapesut (kasvot, korvantaustat, kaulapoimut, kainalot, nivuset), mahdolliset rasvaukset (Poitsulla on aika kuiva iho, erityisesti otsa), D-vitamiinin anto ja merisuolasuihkeen laitto molempiin sieraimiin. Poitsun hengitys on ollut aika rohisevaa erityisesti öisin ja siihen on auttanut juuri tuo suihke, joka avaa pieniä, herkästi tukkiutuvia sieraimia hyvin. Iltarutiineihin voisi vielä lisätä iltalaulun (Levolle laske luojani) ja tietysti iltasyötön.
Viimeisen noin viikon ajan ollaan laitettu Poitsua yöpuulle noin yhdeksän maissa, riippuen viimeisten päikkäreitten ajankohdasta. Yleensä uni tulee noin kahden tunnin kuluttua vikasta heräämisestä, näin on muutenkin päivän mittaan. Päikkäreiden kesto taas vaihtelee paljon, keskipäivällä nukutaan pääsääntöisesti pisimpään, ulkona ja liikenteessä pidempään kuin sisällä.
Toinen opuksessa hyödyllisenä koettu sääntö on ollut, että mahdolliset yöheräilyt on hoidettu mahdollisimman eleettömästi ja hämärässä valossa. Meillä oli aluksi vessassa hämärälamppu öisin päällä, jos oli tarvetta pyllynpesulle. Onneksi (kop kop) yöheräilyjä ei enää ole syöttöjen lisäksi pahemmin ollut, vaippakin on vain pissaa täynnä aamuisin.
Kolmas vinkki, jota itse olen noudattanut ja hyväksi havainnut, on vauvan laittaminen omaan sänkyynsä vielä hereillä olevana. Iltasyötön jälkeen hän on yleensä jo hyvin väsyksissä, melkein untenmailla, mutta herää aina röyhtäyttäessä. Tämän jälkeen laitan tutin suuhun ja keinuttelen sylissä niin kauan (tällä hetkellä siinä ei kauan mene), kunnes Poitsun silmät alkavat lurpsahdella kiinni ja hän on rauhallinen, muttei kuitenkaan vielä unessä, ja lasken hänet omaan sänkyynsä hyvän yön toivotusten kera. Tässä tärkeää on nimenomaan se, ettei vauva nuku vielä, kun hänet laitetaan sänkyynsä. Näin vauva oppisi itse rauhoittumaan sänkyynsä, eikä myöskään "pelästy", kun herääkin omasta sängystään, eikä äidin rinnalta tai sylistä. Nykyään Poitsu on nukahtanut aika kivasti melkein heti, joskus saa mennä muutaman kerran laittamaan tutin takaisin suuhun, mutta vain muutamia kertoja olen joutunut nostamaan vauvan sängystään syliin, kun hän on ruvennut kunnolla itkemään. Saa nähdä, tuleeko tähänkin vielä muutos jossain vaiheessa!
Meillä siis yöt ovat sujuneet pääsääntöisesti hyvin, enkä itse ole joutunut kärsimään väsymyksestä muutamia öitä lukuunottamatta. Oikeaastaan ihan näihin päiviin asti Poitsu on ollut kuitenkin melkoisen äänekäs öisin, kaikenlaista rohinaa, pientä kitinää sun muuta on kuulunut pinnasängystä vähän väliää. Mä olen aika hyvä nukkuja ja jos niihin ääniin olen herännyt, olen nopeasti saanut unen päästä kiinni uudestaan. Toisin on mieheni laita, joka on melkoisen huono nukkuja, herää pieniinkin äännähdyksiin eikä saa enää unta tämän jälkeen. Tästä syystä olemmekin viettäneet kahden makuuhuoneen elämää aivan ensimmäistä viikkoa ja muutamia öitä lukuunottamatta. Me nukumme Poitsun kanssa makuuhuoneessa ja mies lastenhuoneessa! Tämä järjestely on toiminut meillä yllättävänkin hyvin. Toki välillä molemmat kaipailee yhdessä nukkumista ja mies potee välillä huonoa omaatuntoa, kun ei "osallistu" öihin mitenkään. Minä kuitenkin koen hyötyväni paljon enemmän miehestäni näin -hän on aamulla virkeä ja on usein tehnyt jo aamupalan valmiiksi, kun me Poitsun kanssa herätään, tai vaihtoehtoisesti voi levottoman yön jälkeen ottaa vauvan huomaansa, niin että mä voin jatkaa vielä unia hetken. Nooh, toivottavaa on kuitenkin, että tämä on vain tilapäisratkaisu, olisihan se mukavaa pian taas nukkua samassa vuoteessa!
Mainittakoon vielä, että miehelläni on työ, jossa hän tekee pitkän yhtäjaksoisen työpäivän ja vastavuoroisesti hän saa nauttia pitkistä vapaista, joten meillä on normaalia useammin mahdollisuus nauttia rennoista aamuista :).

perjantai 1. helmikuuta 2013

Poitsu kymmenen viikkoa - minä osaan jo!

Uskomattoman nopeasti aika kuluu, Poitsu on jo kymmenen viikkoa vanha ja kehitys pienestä vastasyntyneestä on ollut huimaa. Seuraavia virstanpylväitä on saavutettu tähän mennessä:
  • Poitsu tunnistaa tutut kasvot. Vaikka vierastamisesta ei voi vielä puhua, oudot kasvot saavat osakseen tarkan, monesti aika vakavankin katseen ja vasta pienen hetken tuumittuaan hymyn, jota muuten tykkää jaella heti herättyään aina ensimmäiseen harmitukseen saakka.
  • Hymyjä on väläytelty noin kuukauden ikäisestä lähtien ja muutaman viikon ajan todella runsaasti. Tällä viikolla mukaan on tullut maailman söpöin äännähdys, jota voi nauruksikin kutsua, sellainen pieni liikuttava hörähdys :)!
  • Tähän asti sitterissä istuessaan lelukaareen on kädet osuneet lähinnä sattumanvaraisesti niitä ees taas huiskiessa. Ihan näinä päivinä on ollut kuitenkin nähtävissä, kuinka Poitsu ihan tarkoituksella koskee lelukaaren leluja. Mielenkiinto ei niissä kyllä kauan pysy, koska reppana ei vielä osaa niihin kunnolla tarttua!
  • Pään kannattelu. Tämä sujuu jo tosi hyvin, on sujunut jo kuukauden ikäisestä. Mahallaan Poitsu ei kyllä kauan viihdy, mutta uusimpana suosikkitekemisenä on istua sylissä pää tukevasti omin avuin tuettuna, sieltä käsin ympäristöään tutkaillen. Toinen suosikkijuttu on pään pönkääminen eteenpäin, oli sitten sylissä istuessa tai selältään maatessa käsistä vedettäessä.
  • Nyrkin tunkeminen suuhun ja usein! Tämä "taito" opittiin noin seitsemän viikon iässä. Kädet viihtyvät suussa niin usein ja paljon, että niin tissi kuin tuttikin joutuvat kilpailemaan paikasta. Kädet heiluvat muutenkin ympäriinsä kuin propellit ja siksi tähän asti kapalossa nukkuminen onkin ollut must - uni tulee yleensä huomattavasti nopeammin kuin "vapaana" ollessaan.
  • Juttelu. Niin hyvällä kuin huonollakin tuulella juttua tulee paljon, sävy vain muuttuu tarpeen mukaan!
  • Luonteenpiirteistä mainittakoon hyväntuulisuus - kun alun iltakätyisyydestä noin seitsemän viikon iässä päästiin, Poitsu ei juurikaan ole itkeskellyt. Tempperamentistä kertoo jotain se, että kun hän jostain syystä pelästyy, harmistuu tai kokee pientäkin kipua, alkaa samantien sellainen huuto, ettei paremmasta väliä! Tarkkaavaisuus luettakoon vielä yhdeksi ominaisuudeksi - monet ovat maininneet Poitsun erityispiirteeksi tarkan katseen, jolla ympäristöään havainnoi.