Jos aloitetaan otsikon mukaisessa järjestyksessä, niin raportoin ensin Poitsun kolmannesta ulkomaanmatkasta, tällä kertaa Gran Canarian Arguineguiniin, siellä majapaikkana ihana Sunwing Resort. Piiiitkän pimeän ja melkein lumettoman syksyn ja talven jälkeen aurinkolomalle oli todellakin kysyntää. Suurimmat "pelot" matkaan liittyen olivat Poitsun kanssa lentokoneella (6h) matkustaminen sekä viime aikoina koetellun parisuhteemme tila. Matkaa edeltävänä päivänä olimme neljännessä terapiaistunnossa ja onneksi terapian jälkeen tunnelmat olivat ihan hyvät ja matkaan lähdettiin rennoin mielin. Tarkoituksena olikin jättää kaikki negatiivinen ainakin loman ajaksi taka-alalle, ja tässä suurimmaksi osaksi onnistuttiinkin.
Poitsu selvitti molemmat lentomatkansa odotettua paremmin. Menolento oli Poitsun puolesta hyvin "aktiivinen", eli kuusituntinen lento oli lastattu istuinten ja vanhempien päällä kiipeilyllä, jalkatilassa pyörimisellä ja käytävällä ees taas ravaamisella. Ai niin, sisälsihän se jopa puolen tunnin unetkin! Jotenkin kummasti siitä kuitenkin selvittiin, ilman yhtäkään itkuhuutoraivaria! 45 minuutin bussimatka resortiin olikin helppoa kuin heinänteko tämän jälkeen.
Kohde oli jokaisen neljän tähden arvoinen, aurinko paistoi joka päivä ja äiti ja isikin saivat järjestettyä omaa aikaa myös itselleen. Kävin mm. resortin Sats-jumppatunneilla ja lenkillä, sekä makoilin aina kuin mahdollista aurinkotuoleilla herkullinen mansikkadaiquiri seuranani :). Olin etukäteen kuvitellut Poitsun ilman muuta nukkuvan allasalueella rattaissa totutut kolmituntiset päikkärit. Joopa joo, Poitsuhan heräsin niinä muutamina kertoina, kun tätä yritettiin, jo noin puolen tunnin päästä, yleensä jonkun läheltä kaikuneen lapsen kiljuntaan.. Parhaaksi päikkäripaikaksi osoittautuikin hotellihuoneen matkasänky. Poitsun sänky oli samassa huoneessa meidän kanssamme, mutta saimme erotettua sen vaatetankoon ripustetun peiton avulla. Ensimmäistä yötä lukuunottamatta (Poitsu heräsi virkeänä neljältä aamulla), yöt menivätkin tosi hyvin ja herätys oli 6-8 välillä, niinkuin kotonakin.
Hotellissa Poitsun ikäiselle aktiviteetin olivat rajoittuneita, allasalueella oltiin yksinomaan altaassa (40cm syvä, 32-asteinen), muutenhan Poitsu olisi juoksennellut pää kolmantena jalkana pitkin allasaluetta, napaten naapurilasten vesileluja ja eväitä ohimennessään. Alueella oli onneksi myös ihan kiva leikkipaikka isone hiekka-alueeneen ja lähirannoilla käytiin myös muutamaan otteeseen. Rannalla olo olikin helpompaa, sillä Poitsu ei jostain kumman syystä ollut kokoajan ryntäämässä meriveteen, vaan leikki ja käyskenteli hiekalla. Hiekkaleikit vaan olivat useimmiten hiekan heittämistä ympäriinsä, tai sen tunkemista suuhun :).
Meillä oli viikon ajan All inclusive ja kävimmekin ahkeraan buffetpöydissä (ja joka ruokailuhan oli päätettävä kukkuralliseen kakkua). Poitsu söi myös buffetin antimia, mutta useimmiten ei niinkään lasten buffetista (ranskalaisia, hampurilaisia, pannareita), vaan yritimme tarjota edes vähän terveellisempää - kalaa, lihaa ja keitettyjä juureksia yms. Ruoka maistui Poitsulle vaihtelevasti, ja niinhän siinä kävi, että mitä huonommin hän söi, sitä enemmän tuli tarjottua myös sitä epäterveellisempää ("kunhan nyt jotain syö"). Aamupalalla suosikki oli munakokkeli!
Loppuaika hotellissa meni hieman vaisummissa merkeissä, kun ensin mies sairastui kunnon flunssaan, ja viimeisenä päivänä myös Poitsu oli kuumeessa. Paluulento olikin siinä mielessä rauhallisempi, että Poitsu ei sen kummemmin jaksanut temmeltää, vaan oli enimmäkseen sylissä, välillä itkeskellen :(.
Tämä olikin ensimmäinen kunnon flunssa, jonka Poitsu on sairastanut. Kuumetta oli useamman päivän ajan reilusti ja myös yskä oli kova. Käytiin parin päivän päästä paluusta lääkärillä ja toisessa korvassa olikin korvatulehdus. Nyt viikon antibioottikuuri on lopuillaan ja oireet ovatkin loppuneet lähes kokonaan. Tänään oli myös ensimmäinen päivä, kun Poitsu viihtyi jo hieman enemmän itsekseen ja oli suureksi osaksi hyväntuulinen. Flunssapäivät olivat varsinaista sylikissana oloa ja itkeskelyä. Poitsu on myös viime viikkoina ja erityisesti nyt flunssan aikaan ollut tosi paljon kiinni minussa, eikä isin syli kelpaa ollenkaan, jos olen paikalla ja on paha mieli. Mikä lie vaihe tämäkin! Tutin ja uniräsyn (räsy tai äidin t-paita) ovat myös olleet ensiarvoisia turvan tuojia. Poitsu ei ole päikkäreitä ja yöunia lukuunottamatta tuttia syönyt lähes ollenkaan, mutta heti kun flunssan aikana tottui tuttiin, on siitä ollut nyt paljon vaikeampi pitää erossa. No, pitää vain jaksaa sinnitellä päivät ilman, vaikka joskus olisikin vain niin paljon helpompaa antaa tutin toimia lohduttajana!
Poitsu ei edelleenkään puhu (pukahtaa tosin!), joitain tavuja, kuten kaa saattaa tulla, mutta muuten mennään arvailujen varassa. Kädellään Poitsu osoittaa mitä haluaa ja esim. kun kysyy haluaako hän vaikkapa banaania, kyllä-vastaus saa aikaan innostuneen ääntelyn, kun taas kieltävä vastaus ei, ja siihen voidaan lisätä pään pyörittelyä. Ymmärtämisessä tuntuu kokoajan tapahtuvan kehitystä ja yllättävänkin paljon asioita Poitsu osaa jo tehdä itse. Tänään ostettiin lyhyet ja paksutvärikynät ja niillä saatiinkin aikaan jo muutama viiva. Mielenkiintoisempaa oli kyllä ottaa jokainen kynä kynäpussista pois ja laittaa niitä takaisin.
Minun ja miehen suhteesta vielä sen verran, että tällä hetkellä on menossa hyvä vaihe, ollaan terapian ja omien keskustelujen avulla selvitetty tällä hetkellä ne akuuteimmat jutut. Edellisessä postauksessa mainitut ajankäyttöön liittyvät asiat ovat edelleen arjessa mukana ja siis ovatkin kehittyneet parempaan suuntaan. Molemmille on tehnyt selkeästi hyvää ottaa enemmän aikaa itselleen. Perheenkeskistä ja parisuhdeaikaa on silti ollut aivan riittämiin. Entisellään tilanne ei mielestäni kuitenkaan ole, mutta nyt, kun itsekin olen tilanteeseen herännyt ja ongelmamme selkeämmin tiedostanut, en edes halua palata entiseen, vaan tavoitteena olisi selkeästi parempi suhde. Suhteemme perusta on jo pitkään ollut vankka ja monet positiiviset asiat, joita suhteessamme on (samat arvot, huumorintaju, yhdessä viihtyminen , yhdessä koetut asiat jne) kantavat toivottavasti tämänkin haasteen ylitse.
Terapia on ollut siinä mielessä jännä juttu, että vaikka terapeutti ei milloinkaan sano suoraan mielipidettään tai kerro mikä on oikein tai väärin, saati ohjeista meitä tekemään niin tai näin, siellä on silti saanut suurempia ja pienempiä ahaa-elämyksiä. Seuraavassa istunnossa onkin tarkoitus mennä omaan lapsuuteeni ja piirtää minun sukupuutani. Voisin lämpimästi suositella terapiaa itse kullekin. Ei varmaan niin elämänsä kanssa sinut olevaa ihmistä olekaan, jolle terapia ei jotain uutta toisi.
Huh, näköjään kun harvakseltaan kirjoittaa, teksit paisuvat ja laatu kärsii.. Lopussa tuli niin kiire tämänhetkisen romaanin pariin, että en aivan satasella jaksanut kirjoittamiseen enää keskittyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti