Wienin joulumarkkinareissu meni sinällään hyvin, kaupunki on uskomattoman kaunis ja joulutunnelmaa löytyi vaikka kuinka paljon. Käytiin torien lisäksi Schönbrunnin eläinpuistossa (iiiihanat kirahvit ja todella vaikuttava virtahepo, muutaman mainitakseni - nähtiin lähietäisyydeltä) ja lisäksi tietysti kierreltiin kaupoissa. Majoitushan meillä oli Airbnb:n kautta, eli asunto oli yksityisihmisen vuokraama. Kaksi makkaria, keittiö ja kylppäri kylpyammeella mahdollistivat Poitsulle tilaa leikkimiseen, mitä muuten tällaisella kaupunkilomalle (ja normihotellihuoneessa majoittumiseen verrattuna) ei välttämättä olisi. Lennot menivät ihan kivasti, tosin uni ei tullut Poitsulla silmään edes paluumatkalla, joka ajoittui ilta-aikaan.
Tuo sinällään -sana ensimmäisessä lauseessa viittaa siihen, kuinka matka ei ollut pelkästään hupia, vaan edellisessä postauksessa mainitsemani "dry spell" -vaihe kärjistyi aivan uusiin sfääreihin. Kävi ilmi, että mies oli ollut viime ajat paljon tiedostamaani ahdistuneempi ja hänen normaalista poikkeava käytöksensä johti pitkiin keskusteluihin, kunhan sain hänet ensin puhumaan tunteistaan. Meillä on ollut paha tapa nostaa suhteemme jalustalle ihan siitä syystä, että olemme aina pystyneet keskustelemaan kaikesta ja puhumme paljon. Puhumattakaan siitä, että vietämme TODELLA paljon aikaa yhdessä. Nyt kuitenkin minä, tai ehkä me molemmat, putosimme korkealta ja kovaa, kun pikku hiljaa myös minulle alkoi avautua todellisuus, jossa emme unelmamme täyttymisestä (=Poitsu) huolimatta olleet läheskään niin onnellisia, kuin ehkä luulimme. Pitkä suhde (12,5v.), lapsettomuusvuodet, tiivis yhdessäolo, oman ajan vähäinen määrä, parisuhteen (=läheisyys, flirtti, seksi) laiminlyöminen -siinä muutamia varteenotettavia syitä tähän tilanteeseen, jossa nyt koemme (parannusta onneksi jo tullut) olevamme.
Koska molemmat ehdottomasti halusivat tilanteen paranevan, hakeuduimme jo seuraavalla viikolla pariterapiaan. Näin kahden kerran jälkeen voi jo sanoa, että vaikka terapeutti ei missään nimessä latele toinen toistaan konkreettisempia neuvoja ja ohjeita, silmäni ovat monessa suhteessa avautuneet. Yksi suurimpia herätyksiä oli nimenomaan tuo ajankäyttö. Sen kummemmin terapian yksityiskohtiin menemättä, mainitsen kuitenkin terapeutin kuvaamasta asteikosta, jossa origo on keskellä. Toinen ääripää on perhe, jossa periaatteessa yhteistä on vain jääkaappi, johon perheenjäsenet kirjoittavat lappuja toisilleen. Toisessa ääripäässä on perhe, jota terapeutin mukaan kuvaa Helsingin Tähtitorninmäellä sijaitseva haaksirikkoutuneiden patsas, jossa perhe pitää henkensä edestä kiinni toisistaan. Vaikea arvata, mihin molemmat meistä terapeutin kysyessä perheemme (tilanne oli sama kyllä jo ennen Poitsua) sijoitimme.
Viimeisten viikkojen aikana olemmekin pyrkineet vapauttamaan itsellemme lisää omaa aikaa, sekä myös tietoisesti lisänneet miehen ja Poitsun kaksistaan oloa, yleensähän olen aina kotona! Sen lisäksi, että olemme nähneet ystäviämme enemmän, olemme tehneet kotonakin asiota toisin. Niin pienet jutut, kuin esimerkiksi koiran kanssa yksin lenkille meneminen (yleensä menisimme juoksulenkkejä lukuunottamatta yhdessä) ja oman ajan viettäminen Poitsun mentyä nukkumaan (esim. minä kirjaa lukien, mies leffaa katsoen), ovat tuntuneet todella virkistäviltä.
Uusi vuosi -uudet kujeet, tuntuu todellakin tässä vaiheessa paikkansapitävälta! Aloitan lisäksi kälyni kanssa uuden harrastuksen -telinevoimistelun! Se, jos mikä on todellakin poistumista mukavuusalueelta, koska en missään nimessä ole mikään Pelle Peloton.. Vakaa aikomukseni on myös lukea reippaasti enemmän kirjoja, mikä on aina ollut rakas harrastukseni, mutta jäänyt viime vuosina ihan liian vähälle. Lisäksi tietysti myös ystävien ja läheisten näkeminen (enemmän), kuuluu to do -listalle.
Btw. kuukautiset alkoivat n. 1,5 kk sitten, joten pikkusisarusprojekti alkaa myös käynnistyä. Toivottavaa varmasti senkin vuoksi on, että parisuhde saadaan mahdollisimman pian kuntoon :).
Poitsun vaiheista voisin vielä lopuksi kertoa jotakin. Uudenvuodenaattona olimme miehen kanssa kahdestaan kaveripariskunnan luona iltaa ja yötä viettämässä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Poitsu oli yön erossa minusta. Varmaan pitäisi sanoa toisinpäin, koska tämän kokemuksen perusteella äiti oli varmasti se, jolle yön erossaolo oli merkittävämpää. Hyvin meni yö, mummu tosin oli halunnut välttämättä jäädä Poitsun kanssa samaan huoneeseen nukkumaan, eikä ollutkaan sitten pahemmin nukkunut, kun Poitsu ähisee, puhisee ja hyörii nukkuessaan..
Hampaita on tällä hetkellä kahdeksan kappaletta, kaikki edessä. Eilen ja tänään äskettäin aloitettu todellinen pottaharjoittelu on tuottanut tulosta, ja kolme kakkaa on saatu pottaan!
Viime aikoina Poitsu on melkein kokonaan syönyt itse ruokansa. Lusikan käyttö on kehittymässä, joten esim. jähmeä tuorepuuro pysyy jo melko hyvin lusikassa. Viihdyttäminen ruokapöydässä on jätetty 98%, ja toivottavasti jää myös jatkossa! Tähän täytyy kuitenkin todeta, että kun jokin helpottaa, toinen näköjään vaikeutuu. Poitsu ei millään viihtyisi yhtään pidempiä aikoja itsekseen. Kaikki on hyvin niin kauan, kun toinen meistä istuu olohuoneen lattialla Poitsun pyöriessä ympärillä, mutta annas olla, kun yrität mennä ruokaa laittamaan tms. Tyypillistä on, että Poitsu täyttä kurkkua kiljuen roikkuu jalassa ja työntää minua pois pöydän luota. Huh huh! Ollaan tietoisesti pyritty huudosta huolimatta jatkamaan oman homman tekemistä, vaikka täytyy sanoa, että hermoille ja korville se käy kyllä aika kovaa. Terapeutilta tuli tähänkin tukea, kun kerroimme tästä ensimmäisellä kerralla hänelle. Omin sanoin terapeutin mukaan nyt on nimenomaan se aika, jolloin esim. yksinoloa on opetettava, sillä kahden vuoden uhmaiän koittaessa, se on ikäänkuin myöhäistä ja voi tarkoittaa vielä paljon pahempaa uhmista. Tähän asti (haaksirikkotuneiden patsas, öhöm), ollaan oltu tosi tiiviisti Poitsun kanssa, yleensä kaikki kotona ollessamme aina jompikumpi on Poitsun kanssa, monesti molemmat.
Yöt ovat edelleen täydellisiä, illalla nukkumaan jäädessään saattaa itkeä minuutin pari, mutta sitten asettuu. Hassua on, että esim. eilen illalla yhdentoista aikaan kuului Poitsun iloinen jokeltelu likipitäen tunnin ajan, mutta missään vaiheessa ei kuulunut itkua tai harmistumista, lopulta vain nukahti uudelleen!
Sanoja ei tule edelleenkään, ainoa tunnistettava tavu on "kaa", joka viittaa kiikkuu kaakkuu-lausahdukseen, eli keinuun.
Poitsu tunnistaa hienosti esim. roskiksen, pakastimen ja tiskikoneen, jonne osaa pyydettäessä viedä esineen.
Eiköhän tässä tullut taas riittävästi kuulumisia yhteen kertaan. Niin joo, muistoksi itselle voisin vielä lisätä: MISSÄ OLET, OI TALVI JA LUMI?!!! Nim. ensilunta odotellessa..
Ps. Jos tätä blogia joku lukee, olisi ihana kuulla muiden vastaavassa tilanteessa olevien kommentteja :).
Pps. Itselle muistoksi: tämän vuoden ensimmäinen kirja oli Josh Bazellin Villipeto. Arvio: 3,5 tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti