Tribuutti menneille vuosille - pakkasukosta ihmepojaksi

Tänään tasan vuosi sitten siirtyi muuan pienenpieni alkio pakkasesta sulatuksen kautta äidin kohtuun, kiinnittyi siellä onnistuneesti ja jatkoi siellä kehittymistään omaksi ihmepojaksemme <3.

Meidän taival lapsenhankinnan (kylläpäs onkin muuten osuva nimitys tuo "hankinta"..) tiellä alkoi alkukesällä 2008, kun vuosien yhdessäolon, maailmalla reissaamisen, opiskelujen ja työelämän aloittamisen jälkeen koimme olevamme valmiita perheen perustamiseen. Kiertoni oli ollut jo vuosi aikaisemmin lopetetun pillerien käytön jälkeen epäsäännöllisen säännöllinen, joten epäilimmekin, että raskautumiseen voisi kulua tovi. Toki toiveikkuutta oli samantien ilmassa ja muistan vielä ne ensimmäiset kerrat samaisena kesänä, kun odottelin menkkoja alkavaksi. Silloin jo kuvittelin tuntevani jos minkälaisia "oireita", jotka voisivat viitata raskauden alkamiseen.

Äkkiseltään ensimmäisen vuoden yrittämisen ajalta tulee mieleen joulun aika, jolloin siis yrittämistä oli ollut takana puolen vuoden verran. Jouluaattona kuukautiset olivat jo jonkin verran myöhässä ja muistan juoneeni tarkoituksella vain yhden lasin viiniä ruoan kanssa (ja luultavasti hymistelin itsekseni toiveet korkealla). No, eipä tarvinnut odottaa kuin seuraavaan päivään, kun tiputtiin korkealta ja kovaa. Ei tiedetty silloin, että niitä putoamisia olisi tiedossa vielä monta kymmentä..

Vietimme seuraavan keväänä häitämme ja onpahan siltäkin ajalta jokin raskaustoiveisiin liittyvä muisto. Häiden aamuna tein raskaustestin kuukautisten oltua jälleen kerran muutaman päivän myöhässä. Häähumu onneksi lievitti sitä pettymystä! Pian häiden jälkeen hakeuduimmekin lääkärille ja saimme lähetteen lapsettomuustutkimuksiin, jotka aloitettiin seuraavana syksynä.

Tutkimuksissa ei muuten selvinnyt mitään normaalista poikkeavaa, paitsi että ultrassa nousi epäily lievästä endometrioosista, joka puoli vuotta myöhemmin tähystysleikkauksessa varmistui. Silloin poistettiin muutama kiinnike ja muutaman sentin kokoinen endometriooma. Tähystyksessä testattiin myös munanjohtimien aukiolo ja vaikka molemmat olivat ulkoisesti kunnossa, vain toisesta saatin neste kulkeutumaan läpi, toinen siis mahdollisesti tukossa. Tämäkään ei kuitenkaan leikkaavan lääkärin mukaan suoraan selittänyt lapsettomuuttamme, vaikka kaikella maalaisjärjellä sen nyt ajattelisi hyvinkin vaikeuttavan raskautumista!!

Olimme monesti kuulleet sanottavan, että tähystysleikkauksen jälkeen paikat olisivat normaalia "aktiivisemmassa" kunnossa ja niin toiveet olivat normaalia korkeammalla seuraavien kiertojen aikana. Ja, kappas vaan, niin vain kävikin, että toisessa kierrossa tähystyksen jälkeen jokin pieni ihme tapahtui, ja raskaustesti näytti plussaa viikko ennen vappua 2010! Kuukautiset olivat olleet jo toista viikkoa myöhässä, ennen kuin raskaustesti, joita olin ehtinyt tehdä jo useita, näytti haaleaa viivaa. Epäuskoisena tein tietysti testejä plussan jälkeenkin ja viikon päästä ekasta plussasta viiva alkoi jälleen haalentua. Samaan aikaan myös oireet (rintojen arkuus ja pahoinvointi) alkoivat hellittää ja itselläni oli olo, ettei kaikki ollut kunnossa. Soitin neuvolaan sekä äitiyspolille, molemmissa melkein naureskellen tyrmättiin huoleeni viivan haalentumisesta - "kaikki on varmasti ihan kunnossa!". "Äidin"vaistoni olivat kuitenkin oikeassa ja 1-vuotishääpäivänämme alkoi vuoto, ensin vähäisenä, illalla kunnolla. Aamulla menin naistentautien päivystykseen, jossa lääkäri ultraamalla totesi, ettei kohdussa ollut koskaan mitään ollutkaan, vaan alkioparka oli kiinnittynyt munatorveen ja poistunut sieltä nyt omatoimisesti. Kohdunulkoinen raskaus siis ja onni onnettomuudessa, että niin vähällä päästiin, ettei lääkkeitä tai muuta vaadittu.

Pettymys oli suuri. Olimme ehtineet jo niin kovasti iloita raskaudesta ja vaikka "raskaus"aikaa oli ehtinyt kulua vain reilu viikko, ajatukset olivat olleet jo tulevassa, lasketun ajankin olimme jo laskeskelleet, enkä ollut edes murehtinut siitä, että samaan aikaan työnantajani ilmoitti, ettei minulla olisi töitä enää syksyllä (viikko myöhemmin tilanne tosin muuttui niin, että sainkin jatkaa ja samassa työpaikassa olen edelleenkin). Kevät oli muutenkin tosi raskas - menetin kaksi itselleni läheistä ihmistä ja lisäksi saimme seurata läheltä toisen, erittäin läheisen ihmisen raskautta. Niin onnellisia kuin olimmekin hänen puolestaan (tiedostaen, tottakai, ettei hänen onnensa ollut meiltä pois), oli välillä tuskallista nähdä läheltä kasvavaa masua, miettien samalla miltä oma masu kussakin vaiheessa näyttäisi, meillähän olisi ollut vain kuukausi eroa lasketuissa ajoissa.

Ihmismieli on ihmeellinen. Sen olen todennut niiden lukuisien pettymysten jälkeen, kun jotenkin ihmeen kautta jo muutaman päivän päästä kuukautisten alkamisesta pohjamudista on kerta toisensa jälkeen noustu ja viimeistään seuraavan ovulaation jälkeen pieni toivonvire on jo ollut rinnassa. Siinä kuin itselläni fiilikset vaihtelivat lähinnä kierron vaiheen mukaan, miehellä taas tunnelmat nousivat ja laskivat miten sattuu. Siinä missä itse tutkiskelin ja kuuntelin jatkuvasti kehoani, milloin ovulaatio-oireita, milloin varhaisia raskauden merkkejä tunnustellen, mieheni joutui odottelemaan milloin mitäkin tietoa minulta. Kuinka monia kertoja tulinkaan vessasta ilme paljastaen pettymyksen ennenkuin sanaakaan ehdin sanoa..

Kohdunulkoisen raskauden jälkeen edettiin varsinaisiin hoitoihin seuraavana syksynä. Syksyn 2010 ja kevään 2011 aikana tehtiin kolme inseminaatiota - hoitoja, joiden varaan emme alusta alkaenkaan paljonkaan toiveita laskeneet, olihan minulla todettu luonnostaankin normaali ovulaatio ja miehellä oli kaikki kunnossa.

Julkisella puolella näitä hoitoja tehdään kolme kertaa, ennenkuin siirrytään "kunnon" hoitoihin, tietysti jälleen puolen vuoden hoitotakuun puitteissa. Meillä se tarkoitti kesän yli odottelua ja tositoimiin päästiin syyskuussa 2011, jolloin aloitettiin ensimmäinen IVF-hoito. Nenäsumutteiden ja Puregon-piikitysten jälkeen tuloksena oli montakymmentä munasolua, mutta valitettavasti tässä suuri määrä vain kuulemma heikensi niiden laatua ja aiheutti myös hyperstimulaatioriskin. Munasoluja saatiin kerättyä toistakymmentä, mutta lääkäri varoitti heti, että alkiota ei todennäköisesti kuitenkaan muodostuisi näin montaa. Varsinaisena siirtopäivänä, joulukuun alussa, minulla todettiin hyperstimulaatio, mikä tarkoitti sitä, että siirtoa ei pystyttäisi tekemään ja kaiken lisäksi pakkaseenkin oltiin saamassa vain yksi alkio! Näillä uutisilla alkanut viikonloppu oli kaikkea muuta kuin jouluntuoksuinen. Onneksi maanantaihin mennessä kolme muutakin alkiota oli jatkanut kehittymistään ja pakkaseen saatiin kaksi paria.

Pitkäksi venyneen välikierron ja tuskaisen odottelun jälkeen tositoimiin päästiin helmikuussa 2012. Lapin reissun aikana pääsin testaamaan ovulaatiota ja sainkin plussan heti ensimmäisenä testipäivänä ja siirtopäiväksi suunniteltiin reissun jälkeistä maanantaita. Viikonloppu siinä taas jännitettiin, miten sulatuksessa käy ja maanantaina työpäivän jo alettua sain vihdoin tiedon, että siirto päästäisiin tekemään iltapäivällä. Silloin en vielä tiennyt, että vain yksi, urhea alkio oli selvinnyt sulatuksesta!

Alkionsiirto oli nopea ja kivuton toimenpide. Lääkäri kysyi vielä lopuksi, miten tahtoisimme edetä siinä tapauksessa, että raskaus ei tästä alkaisi ja vaikka hoitorumban uudelleen aloittaminen ei houkuttelevalta ajatukselta tuntunutkaan, oli meille itsestäänselvää, että aloittaisimme uudet hoidot samantien.

Siirron jälkeiset päivät elelimme vielä suht normaalia elämää, mutta viikon päästä alkoi taas tuo tuttuakin tutumpi "itsetutkiskelu". Joitain oireiksi (vajaan neljän vuoden aikana KAIKKI mahdolliset raskauden esioireet oli googlattu ties kuinka monta kertaa) luettavia tuntemuksia alkoikin tulla jo viikon päästä alkionsiirrosta. Öisin oli omituisen huono olo, muutamana päivänä tuntui voimakasta nipistely vatsassa jne.

Muistan elävästi sen keskiviikkoillan, viikko ja kaksi päivää siirrosta. Olin kuin tulisilla hiilillä näiden oireiden alettua ja sain taivuteltua mieheni mukaan kävelylenkille läheiselle Ärrälle ostamaan raskaustestiä. Tiesimme toki, että näin varhain siinä tuskin mitään näkyisi, vaikka alkio olisikin kiinnittynyt! No, tein testin ja odotimme sen vaatimat viisi minuuttia. Ei mitään. Mies meni tietokoneelle tekemään omia juttujansa ja minä vielä jäin tarkistelemaan tilannetta kirkasta valoa vasten. Kuinkas ollakaan huomasinkin tuijottavani haalean haaleata viivaa. Mies oli sitä mieltä, että niin haalea viiva ei kertonut vielä mitään, mutta minä, kaikkien niiden negatiivisten raskaustestien tuomalla asiantuntijuudella tiesin, ettei haaleatakaan viivaa tule, jos siellä ei jotain ole! Mieleen on painunut siitä illasta vielä hetki, kun katsoin jotain hömppädokumenttia Williamista ja Katesta ja tein samalla kahvakuulatreeniä olohuoneen lattialla, kuitenkin hieman varovaisemmin kuin yleensä :).

"Varman" testituloksen saimme vasta perjantaiaamuna, jolloin tällä kertaa apteekista ostetun testin viiva näytti sen verran vahvaa plussaa, että miehenikin suostui jo uskomaan sen, mistä itse  vakuutuin jo aikaisemmin. Maanantaina, kaksi viikkoa alkionsiirron jälkeen, verikoe vielä vahvisti tiedon, hcg oli jotain 900 luokkaa!

Testin jälkeiset viikot, aina sinne 12-viikolle asti kuluivat tuskaisen hitaasti. Olo oli varovaisen onnellinen, itse muistan sen ajan sumuisana, pahoinvoinnin sävyttämänä ajanjaksona. Onneksi oireet olivat koko ajan voimakkaina mukana, mieli teki vain roskaruokaa, salaattia, rahkaa ja kahvia ei ollenkaan. Muutamassa viikossa mahakin turposi sen verran, että jo noin kahdeksannella viikolla normaalit farkkuni kiristivät jo tuskaisen paljon!

Varhaisultrassa (8-viikolla) todetun sydämen sykkeen jälkeen mieli oli jo vähän levollisempi ja pikkuhiljaa annoimme itsemme nauttia tästä ihmeestämme. Täytyy kuitenkin sanoa, että vasta rakenneultran jälkeen heinäkuussa, olo oli kohtalaisen varma. Odotusajaksihan raskautta kutsutaan, eikä turhaan. Ainakin ensimmäiset 12 viikkoa odottajan aika on tooodella pitkä!

Kaikkea hyvää kannattaa odottaa. Me saimme kuin saimmekin oman ihmepoikamme, yli neljän vuoden odotuksen jälkeen, ja näin kolme kuukautta Poitsun tunteneena voin todeta, että hän jos kuka oli jokaisen päivän, viikon, kuukauden ja vuoden odotuksen arvoinen <3!!!


Ps. Tilannetiedotuksena vielä, viime yöt ovat olleet todella vaihtelevia. Siinä missä toissayö oli todella rauhallinen, kaksi syöttöä, muutama tutin laittaminen, viime työ taas todella levoton, päätä viskeltiin taas oikein urakalla! Eilen Poitsu tosin sai ensimmäiset rokotteensakin, mutta muuten ei ole mitään oireita näkynyt, hyväntuulisena heräsi kuten aina muutenkin :).